Aloitin päämääräisen treenaamisen kuntosalilla. Tarkoituksenani oli aluksi pudottaa hieman painoani ja sitten alkaa kasvattaa lihasmassaa.
Painon pudotukseni alkaa pian olemaan purkissa. En ole turhia siinä kiirehtinyt ja olenkin antanut kroppani suhtautua ruokavalion muutokseen aivan rauhassa.
Helppoahan se ei ole ollut.
Miksi halusin muutaa elämän tyyliäni?
Olen koko pienen ikäni urheillut hyvin paljon. Muistan, että parhaimmillani harrastuksia minulla oli kuutena päivänä viikossa. Vähän vanhempana alkoi lajeja karsiutumaan pois ja panostin vain yhteen lajiin, miekkailuun. Se on vieläkin lähellä sydäntäni ja suuri intohimoni, vaikka en enää ole niin aktiivisesti sitä käynyt treenaamassa.
Aktiivinen liikkuminen kuitenkin jäi kun muutin omilleni pois kotikaupungistani opintojen perässä Helsinkiin. Seurauksena tästä oli kehonrappeutuminen pikku hiljaa. En tarkoitta että olisin "lihonut", olen aina ollut tukevampi kuin treenikaverini, vaan kroppani alkoi oikeasti menemään huonoon kuntoon.
Olin 14-vuotiaan lopettanut aktiivisen uintiurani ja päättänyt silloin panostaa miekkailuun. Seurauksena tästä olkapääni olivat alkaneet naksumaan, etenkin oikea puoleni.
Olin 20 ja opiskelemassa jo toiseen ammattiani, Vaatturiksi, kun käteni alkoi puutumaan kesken työskentelyn koulussa. Lopulta kipu olkapäässä oli niin suuri etten voinut edes kynää pitää kädessä, joten työskentelyni keskeytyi tyystin.
Jouduin lääkärin neuvosta sairaslomalle kuukaudeksi ja käymään fysioterapeutilla näyttämässä olkapäätäni.
Lihakseni olivat surkastuneet osittain ja olkapääni oli mennyt huonoon asentoon.
Käteeni annettiin puolenlitran edipullon ja lauseen "Tämän verran jaksat nostaa tuolla olalla."
Olin niin vihainen itselleni. Miten olin voinut päästää itseni sellaiseen kuntoon??? Olin aina rakastanut liikkumita. Mikä minuun oli mennyt kun en enää tehnyt muuta kuin ollut koulussa ja kotona.
Olin 14-vuotiaan lopettanut aktiivisen uintiurani ja päättänyt silloin panostaa miekkailuun. Seurauksena tästä olkapääni olivat alkaneet naksumaan, etenkin oikea puoleni.
Olin 20 ja opiskelemassa jo toiseen ammattiani, Vaatturiksi, kun käteni alkoi puutumaan kesken työskentelyn koulussa. Lopulta kipu olkapäässä oli niin suuri etten voinut edes kynää pitää kädessä, joten työskentelyni keskeytyi tyystin.
Jouduin lääkärin neuvosta sairaslomalle kuukaudeksi ja käymään fysioterapeutilla näyttämässä olkapäätäni.
Lihakseni olivat surkastuneet osittain ja olkapääni oli mennyt huonoon asentoon.
Käteeni annettiin puolenlitran edipullon ja lauseen "Tämän verran jaksat nostaa tuolla olalla."
Olin niin vihainen itselleni. Miten olin voinut päästää itseni sellaiseen kuntoon??? Olin aina rakastanut liikkumita. Mikä minuun oli mennyt kun en enää tehnyt muuta kuin ollut koulussa ja kotona.
Tämä oli varmaan se isoin potku siihen että aloin taas liikkumaan.
Harrastin aluksi vain kotitreenejä, perus lihaskuntoa ja välillä seurasin joitakin treeni videoita Youtubesta.
Mutta kun itsensä kuntoon saaminen ei ole niin helppoa. Pelko siitä, että rapistun taas on kokoajan sielä alitajunnassa. Se sai haluamaan enemmän.
Tavattuani pari vuotta sitten poikaystäväni, joka harrastaa jalkapalloa ja kuntosalia, olen hänen seurakseen liittynyt salitreenaamiseen.
Sielä ollessani ensimmäisiä kertoja, huomasin kuinka "heikko" olin.
En sano että kaikkien pitää pystyä nostamaan paljon rautaa, mutta itselleni viidenkilon painojen heiluttaminen tuskallisena oli kova paikka. Olin tottunut siihen että olen niitä vahvimpia tyttöjä. Nyt tunsin olevani hyvin heikko.
Kävin noin vuoden verran salilla poikaystäväni kanssa ilman kunnon treeni ohjelmaa. Treenasin aina sitä mitä huvitti. Yleisimmät oli jalkatreenit ja vatsa.
Tähänkin olisin voinut olla tyytyväinen. Oli hyvä että edes liikuin. Olkapäävaivat eivät olleet vaivanneet minua enää ja muutenkin liikkuminen antoi niin hyvää oloa. Jaksoin paljon enemmän.
Mutta kun itsensä kuntoon saaminen ei ole niin helppoa. Pelko siitä, että rapistun taas on kokoajan sielä alitajunnassa. Se sai haluamaan enemmän.
Tavattuani pari vuotta sitten poikaystäväni, joka harrastaa jalkapalloa ja kuntosalia, olen hänen seurakseen liittynyt salitreenaamiseen.
Sielä ollessani ensimmäisiä kertoja, huomasin kuinka "heikko" olin.
En sano että kaikkien pitää pystyä nostamaan paljon rautaa, mutta itselleni viidenkilon painojen heiluttaminen tuskallisena oli kova paikka. Olin tottunut siihen että olen niitä vahvimpia tyttöjä. Nyt tunsin olevani hyvin heikko.
Kävin noin vuoden verran salilla poikaystäväni kanssa ilman kunnon treeni ohjelmaa. Treenasin aina sitä mitä huvitti. Yleisimmät oli jalkatreenit ja vatsa.
Tähänkin olisin voinut olla tyytyväinen. Oli hyvä että edes liikuin. Olkapäävaivat eivät olleet vaivanneet minua enää ja muutenkin liikkuminen antoi niin hyvää oloa. Jaksoin paljon enemmän.
Miksi sitten halusin alkaa pudottaa painoani?
Pakko myöntää, että itse tuntoni ei ole ollut koskaan kovin hyvä.
Niin kuin jo aikaisenmmin mainitsin, olin aina ollut niitä kaveriporukan isoimipia, vaikka harrastin eniten liikunktaa. Ruokailu tottumukseni olivat aika huonot.
Minua motivoi kuitenkin eniten poikaystäväni jolla melkein näkyy sixpack.
En tuntenut olevani tarpeeksi hyvä hänelle. TÄMÄ ON EHDOTTOMASTI HUONO TAPA AJATELLA! Hänhän piti minusta juuri sellaisena.
Tämä kaikki oli vain oman pääni sisäistä, ja tytöille turhankin yleistä, ulkonäkö painetta.
Pakko näyttää paremmalta..... Rehellisesti, varmaan aika moni ajattelee näin.
Salilla pörrätessäni ja vierestä fitness videoita katsellen, aloin haaveilemaan itsellenikin urheilullista ulkonäköä. En missään nimessä laihaa, kuihtunutta ulkonäköä, vaan terveen ja lihaksikkaan ulkonäön havittelu tuli mieleen.
Koska poikaystäväni haavailee salaa joskus voivansa tehdä personal trainerin töitä, hän suostuin auttamaan minua tavoitteessani saamaan hyvin voiva, urheilullinen kroppa ja toki myös henkisen hyvän olonn tavoittelemisessa.
Hän on laatinut minulle treeni ohjelmani ja neuvonut ruoka valiossani.
Haluan täälä blogissani kertoa fiiliksistäni treeniviikon aikana. Ainahan se ei ole mukavaa ja välillä niin pakkopullaa, mutta tavoitteeseeni yritän päästä.
Kroppani pistää hanttiin aika ajoin erillaisilla mielenilmaisuilla ja koitan antaa sille vain aikaa tottua. Minulla ei ole takarajoja koska minun pitää miltäkin näytää. En ole edes harkinnut fitnesskisoihin osallistumista. Tavoitteeni on vain olla itseensä tyytyväinen, kohentaa omaa sisäistä olemustani. Henkinen ja fyysinen hyvin vointi.
Nyt toivotan hyvää yötä.
Palaan pian kertomaan miten tämä treenaaminen on mennyt, miten se on maistunut ja näytän muutaman kuvankin tästä menneestä.
~Taku
